perjantai 30. elokuuta 2013

Verikö vettä sakeampaa?

Vanhassa sanonnassakin sanotaan jotenkin näin, että sukulaisiaan ei saa valita, mutta tarvitseeko niiltäkään ihan kaikkea kestää?

Alan olla jo sen ikäinen, että en jaksa tuhlata aikaani sellaisiin ihmisiin joiden kanssa en viihdy.
Ja vielä vähemmän haluan kallisarvoista aikaani tuhlata ihmisiin jotka kerta toisensa jälkeen aiheuttavat vaan pahan mielen.
Minusta on kummallista, että sitä saa sukulaisuuden nimissä käyttäytyä miten vaan.
Jos joku ystäväsi käyttäytyy typerästi, niin kukaan ei ihmettele miksi et vietä hänen kanssaan enää aikaa.
Mutta jos riidankylväjä onkin jokin lähisukulaisesi, niin kaikkiko täytyy sukulaisuuden nimissä antaa anteeksi?
Kuinka monta kertaa sukulainen saa loukata sinua, että saat luopua hänestä?

Sukulaissuhteen lisäksi on myös toinen keino jota käyttämällä saa käyttäytymisensä oikeutetuksi: huolenpito.
Olen sinusta niin huolissani, että koen oikeudekseni jakaa mielipiteeni sinun elämästäsi nyt sinulle.
Ja koska tarkoitusperä on ollut niin jalo, niin ei tarvitse kokea tehneensä mitään väärää loukatessaan muita.
Ja kun on jostain ihmisestä niin huolissaan, voi tämän verukkeella puuttua toisen ihmisen elämään hyvinkin loukkaavalla tavalla.

Mitä vanhemmaksi minä tulen, niin sen vähemmän minä jaksan näiden ihmisten oikkuja.
Kun itse luokittelen itseni aikuiseksi, niin sitä unohtaa että sinuakin vanhemmat ihmiset osaavat käyttäytyä todella lapsellisesti. Enkä nyt puhu tässä valitettavasti positiivisesta lapsen asenteesta.
Ikäähän typeryys ei katso, mutta aikuisten ihmisten huonoa käytöstä on vaan kivuliaampi sulattaa.
Koska silloin tietää, että ihminen osaa käyttäytyä niin halutessaan.

En ole koskaan ymmärtänyt, että miksi vanhuksia pitäisi kunnioittaa täysin ehdottomasti.
Jos vanhemmalta ihmiseltä ei tule hitusenkaan kunnioitusta sinulle, niin onko hän sitten kuitenkin sen arvoinen, että hän sinun kunnioituksen ansaitsee? Minusta kunnioitus täytyy nimenomaan ansaita.
Ja mikä on tämä maaginen ikä, jonka jälkeen sinun käyttäytyminen annetaan anteeksi ikään kuuluvan kunnioituksen ansiosta?

 Ja en ole todellakaan mitenkään vähäisin perustein luovu elämässäni olevista ihmisistä. Kyllä niiden täytyy tehdä töitä sen eteen, että pystyvät katoamaan. Mutta väkisinhän ei voi ketään ihmistä säilyttää elämässään, oli se kuinka läheisesti sukua hyvänsä.

Kun täytyy ajatella myös itsensä mielipahan lisäksi lapsia, niin toki hieman helpommin asettaudun puolustuslinjalle. Koska mitäpä en tekisi lapsien eteen. Jos voin jollakin tavalla välttää lapsieni mielipahan, niin todellakin olen valmis sen tekemään.

Vaikka olenkin tempperamenttia omaava ihminen, niin en ihan vähästä lähde mukaan ristiriitatilanteisiin.
Se tunnetusti ei paranna omaa oloa juurikaan ja on oppinut myös lukemaan tilanteita.
Sitä tunnistaa jo ihmistyyppejä ja tilanteita joissa helpommalla pääsee kun ei reagoi mitenkään.
On niin paljon helpompaa viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa joiden seurasta nauttii.
Joiden seurassa voi ehdotta olla pidetty, rakastettu ja joiden seurassa ei tarvitse varoa.

Sen vuoksi on joskus parempi vaan luovuttaa...




Kiireetöntä elämää

Kyllä taas täytyy todeta, että kyllä tuolla hiekkalaatikolla on ihanaa olla.
Siellä näytetään tunteet laidasta laitaan.
Äskenkin Veikko 15 minuutin aikana kerkesi nauraa, iloita, raivostua ja itkeä.
Joten koko tunneskaala tuli eikä juurikaan enää näytä mietityttävän tuo äskeinen tunteiden vuoristorata.
Ihailtavaa tunteiden näyttämistä.

En ehkä oleta tai haluakkaan aikuisten ihan samalla tavalla kaikkia tunteitaan julkisesti näyttävän,
mutta kyllä joskus toivoisi että edes joskus osattaisiin myös ajatella sillä tunteella.
Ei kaiken tarvitse olla niin järkevää. Ei aina kaikkea tarvitse viimeisen päälle suunnitella ennen kuin uskaltaa jotakin sanoa ja tehdä.
Tässäkin tuntuu monesti se kultainen keskitie puuttuvan. Joko ollaan niin anarkisteja ettei välitetä yhtään mitään mistään ja näytetään ne tunteet samalla tavalla kuin nuo hiekkalaatikon mini-ihmiset.
Tai sitten ollaan niin järkeviä aikuisia kulissitakeissaan, että saan pahoinvointiakohtauksia seuratessani niitä.

Miksi se on niin vaikeaa olla jotain siltä väliltä. En koe kuuluvani kumpaakaan kategoriaan.
Miksi ei voi olla hyväkäytöksinen anarkisti?
Minä ainakin koen omaavani hyvät käytöstavat vaikka en ihan kaikkea ajattelekkaan loppuun saakka.
Tykkään elää hetkessä ja lasten kanssa se onneksi on mahdollista.

Ei voikkaan suunnitella kovin tarkkoja aikatauluja, kun ne ei kuitenkaan onnistu suunnitelmien mukaan.
Tänään hirveällä kiirellä taas paahdoimme bussipysäkille ja viiden metrin välein hoputin Veikkoa.
Veikko kun halusi kerätä hienoja kiviä laukkuun, käydä välillä tarkistamassa onko ojassa jotain aarteita, huutaa alikulkutunnelin alla kaikkien tuntemiensa ihmisten nimet.
Siinä vaiheessa tajusin taas luovuttaa ja menin auttaa Veikkoa muistamaan kaikkien tuttavien nimet.
Ja Martta kikatteli vaunuissa kun alikulkutunneli kaikui niin kivasti.
Ei meillä nimittäin ollut taas kiire yhtään mihinkään. Olin vaan taas aikatauluttanut menomme just siihen seuraavaan bussiin vaikka pääsimme ihan hyvin 20 minuuttia myöhemmin lähtevällä bussilla päämääräämme.
Sitä on vaan niin kauan elänyt aikataulujen mukaan, että on vaikea muistaa välillä tätä ihanaa mahdollisuutta joka minulla nyt on. Voin itse tehdä omat aikatauluni, joten miksi ihmeessä unohdan sen liian usein ja menen kiireen kanssa. Taas voin kiittää noita lapsiani tuosta muistutuksesta, että voi ihan hyvin keräillä välillä kiviä matkan varrella ja hyppiä jokaisen asfaltissa olevan murtuman yli. Ei tarvitse tehdä kiirettä jos sitä ei oikeasti ole. Aina tulee seuraava bussi.

Näin syksyn tullen monet aikataulutetut harrastukset alkavat monella.
On muskaria, värikylpyjä, pikkukouluja. Varmasti vaihtoehtoja löytyy jokaiselle viikon arkipäivälle niin halutessaan. Ja hienoja harrastuksiahan nämä ovat ja  olenkin tuntenut huonoa omaatuntoa, kun en yksinkertaisesti jaksa säätää arkeamme noitten kerhojen aikataulujen mukaisesti.
En jaksa muutaman tunnin takia lähteä viemään Martan kanssa Veikkoa askartelemaan toiselle puolella kaupunkia, kun se voi mielin määrin tehdä sitä kotonakin.
Joku totesi minulle, että saisit sitä omaa aikaa sen pikkukoulun ajan. Mitä omaa aikaa?
Minä hikihatussa todennäköisesti kiireen kanssa hoputtaisin liian aikaisin aamulla Veikkoa sinne kerhoon.
Jonka jälkeen alkaisi tämä minun oma aikana.. Eli Martan kanssa menisimme kotiin ja lähtisimme samoin tein melkein hakemaan Veikkoa sitten pois. Kuullostaapa todella houkuttelevalta. Myönnän etten ole niin reipas ja nyt sitten lapseni saa kärsiä tästä.
Lapseni sosiaaliset taidot siis jäävät kehittymättä, kun olemme kotosalla. Ei ole päiväkotia, kerhoja missä sosiaalisia kontakteja lasten kanssa voisi harjoittaa. No kun tuota minun esikoistani seuraa, niin ehkä se on ihan hyvä. Jos se tuosta vielä sosiaalisemmaksi muuttaa, niin se menee jo hieman pelottavaksi :)

Lupaan kyllä, että sitten kun Veikko itse haluaa jotain harrastusta alkaa harrastaa, niin varmasti se hänelle mahdollistetaan. Ennen sitä sen on nämä laulut laulettava äidin kanssa, taulut maalattava kotona ja leikit leikittävä omien ystävien tai  leikkipuistoista löytyvien lasten kanssa.
Uskoisin sosiaalisten taitojen karttuvan myös siinä sivussa luonnollisestikkin.

Ei mene meilläkään kovinkaan kauaa enää kun arkea rajoittaa aikataulut, ensimmäinen Veikonkin aikatauluelämään tutustuminen lukujärjestyksen myötä häämöttää jo aivan liian lähellä.
Joten täytyy nyt nauttia näistä ajoista ilman kelloa.


maanantai 19. elokuuta 2013

24/7 lapsellinen

Tänään pikku vesisateessa hiekkalaatikolla istuessa huomasin kuinka hyvää seuraa minulla siinä onkaan.
Omat lapseni nauroivat ja tekivät hiekkakakkuja.
Vähän aikaisemmin olin yrittänyt saada heitä lähtemään sisälle,
kun takapuoli oli ainakin minulla märkänä ja hiekkakin oli niin kosteaa, että sotki kaikkien meidän vaatteet.
Ajattelin, että kyllä on paska päivä. Vettä sataa ja lapsetkin hyppii seinille ja minulla ei ole ketään järkevää juttuseuraa.
Mutta sitten huomasin tosiaan, että vesisade ja märkä peppu ei tosiasiassa haitannut edes minua.
Ilma oli ihan lämmin ja hiekkakakutkin onnistui kosteasta hiekasta aivan loistavasti.
Lopetin siis paskan päiväni ja aloin ajella kivellä  pitkin hiekkalinnan teitä.
Ja kun vettä alkoi sataa hieman enemmän, testailimme miten hienosti saippuakuplat poksahtelevat vesisateessa.

Monet ovat avautuneet minulle kotona olostani, että he eivät ikinä pystyisi samaan.
Kun saa olla aikuisten kanssa tekemisissä, niin sitten sitä osaa nauttia lasten kanssa puuhastelusta.
Jaksaa olla parempi äiti, kun käy päivät olemassa töissä.
Tämä yhtälö ei minulle avaudu yllättäen ollenkaan.
Tuntisin huonoa omaatuntoa, etten saisi olla lasteni päivään osallisena.
Se aika minkä olisin lasteni kanssa olisi kaikille sitä väsynyttä kiukkuaikaa.
On raskas työpäivä takana, lapsilla pitkä hoitopäivä ja nukkumaan meno jo siintää kaikkien silmissä.
Ja tämän hetkenkö minä olisin sitten se parempi äiti?

Miten jaksan sitten olla 24/7 lapsellinen?
Ehkä minä olen taantunut jollekkin asteelle elämässäni, koska viihdyn suurimmaksi osaksi lasteni kanssa.
Osaan minäkin kiukutella ja saada itkupotkuraivareita, mutta ne unohtuvat melko nopeasti kun seuraa vaan noiden kiukkujen aiheuttajia. En suoraan sanottuna jaksa kauheasti stressata elämästämme.
Menemme aika lasten ajatusten mukaan.

Ja en myöskään pode kauhean huonoa omaatuntoa jos lapseni aloittavat joskus aamun kekseillä.
Tuskin heidän ruokatottumuksensa vääristyy tästä, ainakaan kovin pitkäksi aikaa.
Ja jos isänpäiväaskartelujemme seurauksena koko olohuoneen lattia ja omat ja vieraat lapset ovat viikkoja sinipunaisia, niin eihän sille voi kun nauraa. Lahjat kun vielä olivat aivan kauheita.
En myöskään raaskinut pestä olohuoneemme pöytää Martan tussipiirtelyn jäljiltä heti, joten nyt meillä on valkoinen pöytä jossa on violetin värisiä koukeroita. Aika hieno se on minusta edelleen.
Piirtelyä meillä tapahtuukin paljon ja on enemmän kuin ymmärrettävää että lapsemme piirtävät ihoonsa kuvia.
En ole kuullut kovinkaan monen lapsen saaneen vakavia myrkytysoireita tussileikkien jälkeen, joten minä haltioituneen olen kehumassa hienoa tussitatuointeja torujen sijaan.

Kun miettii miten paljon noiden kanssa saa nauraa ja saahan siinä itsekkin taantua niin sanotusti luvan kanssa lapsen tasolle.
Saa piirtää sormiväreillä mahaan hauskan naaman ja puhallella saippuakupllia vesisateessa ja mikä parasta hyppia vesilätäköissä. Se on oikeasti hauskaa, suosittelen ottamaan sen riskin, vaikka joudutkin märät vaatteet pesemään sen jälkeen. Se on suoraan sanottuna vapauttavaa!
Huomaan monesti kuinka ongelmavapaata aikaa lasten kanssa touhuilu on. Et sinä jouda hiekkalinnaa rakentaessa pohtimaan esimerkiksi rahaongelmiasi, tärkeintä on että saat linnan tornin parvekkeen pysymään paikoillaan.
Ehkä tämä onkin salaisuuteni, että en ota kaikkea niin vakavasti.
Moni voi ajatella sitä lapsellisena ja vastuuntunnottomana tapana elää.
Sitä se varmaan myös on, mutta voin aika huoletta todeta että lapsillamme on aika usein hauskaa ja heidän kanssaan todella vietetään aikaa. Niin kliseiseltä kun tämä kuullostaakin, niin se on niin lyhyt aika kun ne ovat pieniä. Niin lyhyt aika kun ne haluavat sinun kanssa viettää aikaa.

En valehtele oikeasti ollenkaan, kun sanon etten juurikaan kaipaa aikaa ilman lapsia.
En kaipaa sitä paljon puhuttua omaa aikaani. Minulle riittää sellaiseksi nämä illan tunnit jotka kirjoitan.
En siis todellakaan kaipaa töitä ollakseni parempi äiti.
Olen todella ylpeä siitä, että saan olla äiti <3




sunnuntai 18. elokuuta 2013

Ne omat pikkuriikkiset harmini.

Monesti kuulee vähättelyä omista toimistaan ja elämästään.
Niillä on kiltit lapset ja hyvinkoulutettu koira.
Niillä on hyväpalkkainen työ ja kiva koti kivalla alueella.

Mutta olen huomannut myös toisenlaista vähättelyä ja varsinkin jälleen kerran sen kaikenmuuttavan lapseutumisen jälkeen.

Vähätellään omia murheita ja negatiivisia tunteita.
Hiekkalaatikolla jopa kilpaillaan siitä, kummalla on enemmän oikeus narista ongelmistaan.
Ai sinä ei ole nukkunut ollenkaan koko vuoteen, no en minä sitten viitsi edes mainita muutamista unettomista viikoistani.

Ja jos jotakin perhettä kohtaa jokin suurempi ongelma, niin silloin hävetään omia ongelmia entistä enemmän.
En voi harmistua lapseni nuhasta, kun toisella on lapsi vakavasti sairaana.
En saa olla pettynyt kun en voi ostaa lapsella kivaa takkia rahapulan takia, kun toisilla ei ole rahaa ruokaankaan.
Tekeekö se meistä jotenkin parempia sitten, ettemme koe pettymyksen tunteita ja kiukkua oman elämän harmeista. Pitääkö ne kaikki säästää muiden elämien surkutteluun?

Tottahan se on, että suurimmalla osalla ne murheet ovat aika pieniä, mutta mitä sitten?
Ne on sinun sen hetkisen elämän murheita ja tuskin sinä niitä kauaa jäät suremaankaan.
On ihan turhaa sievistelyä taas jättää kaikki omat harmit sanomatta, kun ne ei täytä jotain murheseulaa.
Seulaa jonka jälkeen muut ihmiset voivat säästää ne omat murheiden käsittelyt sinun ongelmien surkutteluun.

Totta on, että aina löytyy jollain isompia murheita ja silloin omat murheet tuntuvat joskus jopa naurettavilta.
Ja näinhän se kuuluukin mennä. Silloin olen omalla tavallani käsitellyt sen huolenaiheen pois päiväjärjestyksestä, kun olen tajunnut miten vähäinen se olikin.
Mutta ei siitä pidä tuntea huonoa omaatuntoa. Se oli sen hetkinen kiukunaihe ja edelleen tiedostan miten suuria murheita maailma kantaakaan. Tiedostin sen myös silloinkin kun kiukkusin omaa säälittävää takaiskuani.

Jokaiselle perheellä on omat ongelmansa ja kun sinä elät niiden keskellä niin ne ovat silloin sinulle isoja asioita. Ei minun oma konkreettinen arkeni ainakaan mene huonommaksi muiden ihmisten ongelmia takia.
Niin karulta kun se kuullostaakin, niin omat pesemättömät pyykit kiukuttavat minua paljon enemmän kuin afrikan nälkäiset lapset.
Eikä ne minun pyykkivuoreni peseydy ollenkaan murehtimalla näitä lapsia.

Minulla on edelleen sympatiat suuria ongelmia läpikäyville ihmisille.
Mutta myönnän että kulutan osan energiastani myös omien pikkuriikkisten harmieni purkuun,
ettei niistä tulisi suurempia.


maanantai 12. elokuuta 2013

Superäidit

En koskaan lapsettomana voinut kuvitellakaan, mitä kaikkea äidit joutuvat sietämään.
En arvannut, että lapsen saannin jälkeen olen vapaata riistaa kaikella mahdollisella arvostelulle.
Ja todellakin minulle saa kaikesta kertoa oman mielipiteen ja neuvoa varmuuden vuoksi kaikessa mahdollisessa. Enhän minä osaa käyttää omia aivojani saatikka hoitaa lapsia ilman näiden superäitien neuvoja.

Kyllä, puhun siis äideistä.
Aina puhutaan vertaistuen tärkeydestä ja tuoreiden äitien varsinkin kannattaa verkostoitua.
Hakeutua samassa elämäntilanteessa olevien joukkoon. Jakaa yölliset heräämiset ja kakkavaipat.
Näin jaksat vauva/lapsiperheen arkea paremmin.

Mutta miksi kukaan ei varoita näistä superäideistä?
Nämä superäidit jakavat omia näkemyksiään kasvatuksesta.
He ovat jo esikoisensa saatuaan virheettömiä.
Ja se kritiikin määrä, mitä saat kuulla näissä verkostoitumiskokouksissa.
Se saattaa nimittäin säikäyttää.
Jos imetät, niin ethän vaan imetä julkisesti.
Ja et kai sinä enää tuon ikäistä lasta imetä?
Jos et imetä, niin kuinka voit tehdä tämän omalle lapsellesi?
Ettekö te harrasta vessaviestintää ja voi herranjumala, käytätkö kertakäyttövaippoja?

Nykyään on niin kauhean tärkeää olla kaikki langat aina hallitusti käsissä.
Täytyy olla hyvä työssään, hyvä äiti, hyvä vaimo
ja sosiaalinen elämäkään ei saa muuttua lasten saannin myötä.
Monesti huomaan ajattelevani, että kauheaa jos olisin herkempi.
Mitä jos oikeasti ottaisin itteeni noista kommenteista.
Ja harmikseni huomaan monesti arempien ihmisten katoavan näistä yhteisöistä.
Enkä yhtään ihmettele miksi.

Monella äitiys on mullistava elämänmuutos.
Ja on harmillista, että monesti nämä vertaistukea todella tarvitsevat ihmiset säikähtävät näitä superäitejä ja lopettavat käymisen esimerkiksi perhekahviloissa.

En jotenkin ymmärrä näiden ihmisten motiiveja arvostella muita äitejä.
Kertooko se heidän omasta epävarmuudesta, jota koitetaan tuon kaiken tiedottamisen alle peittää?
Peitetäänkö sillä omat virheet, kun etsitään niitä mahdollisia erheitä muiden tekemisistä.
Tai onko kenties provosoinnin takana todellinen arjen sietämättömyys jota vaan ei haluta myöntää?

Ja siinä vaiheessa kun superäidit huomaavat ettei kaikki menekkään kuin lastenhoito-oppaassa,
he alkavat narista ja olla niin väsyneitä. Kun heillä on siihen oikeus.
He alkavat kääntää kaiken niin päin, että ei minun tarvitsekkaan jaksaa.
Tehdään siitäkin sellainen numero.
Äitien oikeus olla väsyneitä, äitien oikeus olla kireitä. On uhmaikää, univajeita ja allergioita.
Siinä vaiheessa taas huomaan, että jos en valita mistään, niin olenkin taas se anarkisti.
Minä olen se joka esitän jotain. Tottakai kaikki vanhemmat ovat väsyneitä ja lapset varmasti koskevat kaikkien hermoon tasaisin väliajoin. Sellaista se on milloin minkäkin kanssa.


Minulle on lukemattomia kertoja kauhisteltu kun imetän lapsiani.
Silloin ihan vauvana, imetin kuulemma aivan liian tiheään.
Ei lapsi tarvitse noin paljon sitä tissiä, se pitää sitä vaan tuttinaan.
Et kai sinä nukuta lapsiasi syliin? Sen kun opetat lapsellesi, niin ei se sitten osaa itekseen nukahtaa ollenkaan.

Kyllä, minä imetän lastani silloin kun se haluaa tissiä. Edelleen 1,5 vuotias tyttöni saa sitä aivan liikaa.
Ja mitä sitten että se pitää sitä tuttinaan? Jos se saa siitä turvaa, niin mikä onkaan sen hienompaa?
Ja kyllä, nukuta edelleen molemmat lapseni kainalooni. Enkä näe siinä kyllä mitään negatiivista.
Miksi ihmeessä en nukuttaisi niitä viereeni? Mikä onkaan ihanampaa kuin tuhiseva lapsi kainalossa?
Ja miksi en uhraisi päiväni lopusta puolta tuntia niin tärkeään asiaan, kuin oman lapseni nukutukseen?
Ja tuskin se enää yläasteella viereeni haluaa nukkumaan.

Ja sekin vielä, että lapsemme nukkuvat meidän kanssa samassa sängyssä.
Pahin kritiikki mitä tästäkin  järjestelystä olen kuullut on se, että se on kieroutunutta ja parisuhteen ongelmien välttélyä. Anteeksi mitä? En hoida parisuhdettani siis oikein, kun yhteiset lapsemme nukkuvat meidän kanssa samassa sängyssä. Miksi sitten kaikilla näillä superäideillä tuntuu kuitenkin olevat aivan kauheat miehet?
En koskaan kuule kenenkään kehuvan heitä. Vaikka heidän lapsensa nukahtavat itekseen omiin sänkyihinsä, jopa omiin huoneisiinsa ja sänky on vain aikuisille. Miksi se parisuhde ei kukoistakkaan?

Olen usein hiljaa näissä tilanteissa, koska en taas jaksa alkaa vääntämään ihmisten kanssa turhaan.
Ja jos tällainen superäiti saa jotain voimaa omaan arkeensa tuollaisella toiminnalla, niin sallittakoon se hänelle.
Minä voin sitten tehdä hiljaista protestiani täällä internertin maailmassa.

Nauttikaamme äitiyden ihanuuksista ja kauheuksista jokainen omalla tavallamme.
Jos yksikin superäiti hillitsee sanomisiaan tekstini myötä, niin kirjoittamisen vaivani ei mennyt hukkaan.