Saastuttajan tunnustus!

Kirjoitanko ärsyttääkseni ihmisiä?
Minulta kysyttiin tänään näin. Jäin ihan miettimään asiaa...

Toki myönnän, että tykkään provosoida ihmisiä ja kirjoituksillanikin sitä teen jossain määrin.
Ja olishan se melko tylsää luettavaa, jos kylmiä tieteellisiä faktoja vaan kirjoittelisin.
Tunteella kirjoitetut jutut usein myös herättävät tunteita, myös sitä ärsytystä.

Kyllä, kirjoitan siis tunteistani. Omasta elämästäni ja sen tuomista ärsytyksistä.
Aiheeni eivät ole hakemalla haettuja vaan tiettyjen keskusteluiden tai lehtijuttujen aikaansaamia tunteenpurkauksiani. Yksi ilta olin ajatellut kirjoittaa jotakin tänne ja huomasin istuvani tyhjää näyttöä tuijottaen usean minuutin ajan. Purskahdin nauruun ja sanoinkin miehelleni, että täähän alkaa jo tuntua työltä.
Kun väkisin yritin juuri blogiani päivittää.

Tämän jälkeen kirjoittaminen on tuntunutkin taas vaan vapaalta. Kirjoitan silloin kun siltä tuntuu.

Kirjoitanko siis ärsyttääkseni ihmisiä vai kirjoitanko purkaakseni omia ärsytyksiäni.
Näen asian siis todellakin niin, että tämä on oma terapia muotoni.
Ja ilmainen vielä ja veikkaisin vielä että todella toimiva!
Saatan viettää useammankin päivän kotosalla, jolloin ainoat keskustelu kumppanini ovat kaksi alle neljävuotiasta lasta. Vaikka mielenkiintoa ei näistä keskuteluista puutu, niin kyllä näiden ajatusten purkaminen paperille on ollut odotettua enemmänkin terapeuttista.

Monesti ihmiset pitävät minua alkuun ärsyttävänä, se usein johtuu myös siitä, etten jaksa alkaa uusien ihmisten kanssa väittelemään arjen asioista. Ja usein näissä kotiäitiympyröissä tuntuu, että juuri tällaisia vastakkaisasetteluja oikein haetaan. Saadaan ne omat kiksit elämään tappelemalla kasvatusmetodeista ja omista näkemyksistä asiassa kuin asiassa.
Nyt lehtien palstoilla kohutaan näistä ostoskärryissä matkustelevista lapsista.
Ja omankin mammapalstani sivuilla tämä herätti kiivasta keskustelua.
En ole koskaan ymmärtänyt sellaista musta-valkoista ajatustyyliä.
Miksi asioissa on vaan ne kaksi puolta. Miksi pitää olla jostakin asioista jyrkästi jompaa kumpaa puolta?

Minä olen se saastuttaja-äiti, joka on joskus lapsensa nostanut sinne ostoskärryjen kärryosaan.
Enkä suoraan sanottuna ole edes tiennyt että tämä olisi kiellettyä.
Ostoskärryjä säilytetään monissa kaupoissa ulkotiloissa, niin en ole koskaan ajatellut niiden olevan tai edes kuuluvan olla sieltä hygieenisimmästä päästä. Enkä usko, että kovinkaan moni on saanut näistä lasten saastuttamista kärryistä jotakin infektiota. Kyse on siis jälleen kerran vaan esteettisistä asioista.
Kyllä minäkin jättäisin kärryn ottamatta, jos siinä olisi pohja kurassa, mutta en todellakaan miettisi sitä sen enempää. Enkä varsinkaan ärsyyntyisi.

Törmäsin myös keskusteluun aiheesta, että lapsien täytyy osata käyttäytyä kaupassa niin, ettei niitä tarvitse nostella "turvaan" mihinkään kärryihin. No voin kertoa, että aina ei mene niinkuin on suunnitellut. Ja vaikka pidänkin omiani lapsia suhteellisen hyväkäytöksisinä, niin ovathan ne lapsia ja ei niiltä voi odottaa aina ihan armeijamaista käytöstä. Ja en todellakaan hyväksy huonoa käytöstä julkisilla paikoilla enkä myöskään kotona. Ei siis tarkota sitä, etten välittäisi lasteni käytöstavoista jos tinttaan sen kauhukakaran säilöön sinne kärryihin, että saan pakolliset ostokseni ostettua. Ei, en koeta päästä tällä tavoin helpommalla.
Tilanteeseen ei vaan ole ollut silloin muuta ratkaisua. Hoidan usein ostokset yksin lasten kanssa, enkä voi tehdä niinkuin lehtijutussakin ohjeistettiin, että vie huonostikäyttäytyvä lapsi autoon. Saisin melko varmasti sosiaaliviranomaiset kimppuuni, jos meidän letukassa kakara yksin pää punaisena huutaisi.

Minun on jotenkin oikeasti vaikea uskoa, että kaikki nämä vastustajat jotka kirjoittavat hyvin käyttävistä lapsistaan eivät koskaan tule sellaiseen tilanteeseen, että joutuvat joustamaan periaatteistaan.
Lasten kanssa nyt elämä on hieman hektistä ja niinhän se kuuluukin olla. Ne on vasta raakileita.
Ei niiden mielestäni pidä osata käyttäytyä aikuisen lailla. Ja vaikka minua kuinka välillä tympii se tottelemattomuus ja järjetön uhma. Niin silloin voin vain hiljaa mielessäni yrittää edes miettiä, että ihanaa lapseni luottavat minuun he kokevat turvalliseksi raivota minulle. He ovat lapsia. Samalla toki lasken mielessäni kirosanojen lomassa siihen kymmeneentuhanteen.

Onneksi nyt parhaillaan elämämme tuolta osin vaihetta, jolloin toinen lapsista pysyy siinä lapsille tarkoitetussa paikassa kärryissä ja toinen tykkää roikkua kärryissä ihan kaikkien sallimilla alueilla.
Joten olisin voinut ohittaa tämän lehtijutun helposti, koska ei kosketa meidän tämänhetkistä elämää.
Mutta en malttanut olla hiljaa....joten kai minä siis kirjoitan myös ärsyttääkseni? Räyh \m/

Tekniikan ihmelapset

On se vaan suorastaan käsittämätöntä miten nuo lapset osaavat käyttää kaiken maailman vempeleitä.
Ja vaikka päivittäin väännänkin näiden käyttöajoista varsinkin tuon isomman riiviön kanssa, niin pakko myöntää, että kyllä niistä onneksi on hyötyäkin.

Enkä suoraan sanottuna oikein ymmärrä tätäkään kohua, mitä mediassa ja mammaporukoissa usein käydään. Kielletään siis lapsilta kaiken teknisten välineiden käyttö milloin mihinkin syihin vedoten.
Toki minäkin rajoitan käyttöä omilta lapsiltani siinä missä rajoitan esimerkiksi herkkujen syömistäkin.
En näe tässäkään asiassa sen suurempaa ongelmaa, kohtuukäyttö sallittua aivan niinkuin kaikissa muissakin asioissa. Sama pätee niin aikuisiin kuin lapsiinkin.

Annan siis puhelimeni lasteni käyttöön, siinä on ihan heille ladattuja pelejä ja sovelluksia. Ja Veikko osaa jopa itse mennä lataamaan niitä puhelimeeni tarvittaessa. Annan ottaa kuvia puhelimellani ja annan lasteni olla myös tietokoneella. Tottakai seuraan mitä he siellä tekevät, kun kyse kuitenkin on sen verran pienistä lapsista.
Eihän ne muutenkaan juurikaan yksinään touhuile, lapsiraukoilla on aina äiti hengailemassa mukana. Eivät saa hetkenkään rauhaa. Jos omistaisin sellaisen hienon tabletti tietokoneen, niin todellakin antaisin lasteni sitä käyttää.

Miksi niin harvoin puhutaan näiden laitteiden positiivisista vaikutuksista?
Onhan se ihan huikeaa, mitä he oppivat näiden avulla. Veikko osaa melkein kaikki kirjaimet näppäimistöltä. Samoin hiirellä piirtäminen onnistuu melkein paremmin jo nyt häneltä kuin minulta.
Ja internetistä löytyy todella kehittäviä ajanvietteitä lapsille, niin miksi en antaisi heidän joskus niitten parissa aikaa viettää?

Joo, ei ollut minunkaan aikaan tietokoneita lapsuudessa eikä varsinkaan älypuhelimia.
Käpylehmillä leikkivät minunkin mummoni. Mutta minkä ihmeen takia tänä päivänä pitää leikkiä niille käpylehmillä, kun on kerta tarjolla paljon muutakin. Enhän minäkään millään savumerkeillä viestittele naapurikyliin. Enkä pese pyykkiäni millään pyykkilaudalla.

Jotenkin on kummaa miten varsinkin lasten kasvatuksessa ollaan usein kaikkea kehitystä vastaan.
Lasten mielikuvitushan kuihtuu kokonaan, jos sille antaa puhelimen yhdenkin kerran käteen.
Kyllä minun lapset sulassa sovussa päivänsä viettäävät ulkona kivillä leikkien ja myöhemmin älypuhelimella piirrellen. Se on tätä päivää. Ennen niiden käpylehmäleikkien jälkeen piti mennä navettatöihin tai peltohommiin. Kuinka moni tänä päivänä laittaisi pienen lapsen töihin samoissa mittakaavoissa?
Entisiltä ajoilta muistetaankin vain ne ihanat lasten mielikuvitusleikit ja unohdetaan ne velvoitteet mitä lapsille silloin annettiin. Ja juuri juttelin erään vanhemman rouvan kanssa, niin hän totesi miten arvostaa kovasti tämän päivän kotiäitejä. Ennen tehtiin tusina kakaroita, ja ne vaan selviytyi keskenään. Ei niitten kanssa vietetty aikaa. Isommat lapset hoitivat pienempiä. Tänä päivänä ei voisi kuvitellakaan että kouluikäisen laittaisi edes ilman puhelinta liikenteeseen. Tuskin tätä kehitystä on kukaan vastaan?

Ja jos nyt ajatellaan aikaa hieman eteenpäin, niin kyllähän se on vaan fakta, että tietokonetta käytetään kouluissa ja suurimmassa osassa työpaikoistakin päivittäin. Ilman sitä on suorastaan tiettyjä asioita mahdoton hoitaa. Niin onhan se vähän karhunpalveluskin lapsille, että sulkee nämä laitteet kokonaan heiltä.
Koulussa tulee viimeistään jo takaisku näillä käpylehmälapsille, että hetkinen en pysy muiden lasten mukana.

Olen aina inhonnut sellaista musta-valkoista ajatusmaailmaa, että asiat tehdään joko niin tai näin.
Mitenkään ei voi elää sellaisessa harmonisessa yhteisymmärryksessä asioiden kanssa.
Miksi heti ajatellaan jos näkee lapsen puhelin kädessä esimerkiksi bussissa, että voi kauheaa, tuo lapsi se ei tee varmaan yhtään mitään muuta. Miksi tuo äiti ei anna vaikka jojoa sille leikittäväksi.
Ihan raivostuttaa välillä nämä kommentit, voin lyödä vetoa että se älypuhelin kehittää lastani paljon enemmän kuin joku typerä jojo. Ja siltikin lapseni leikkii kyllä myös silläkin oikein mielellään.
Ja monesti verrataan tv-ohjelmia kirjoihin. Sitäkään en oikein ymmärrä.
Meillä molempia harrastetaan päivittäin.

Ja ihan samalla lailla lapseni odottavat pikkukakkosta kuin iltasaduksi luettavaa kirjaa.
Jos kerta vaihtoehtoja on tarjolla, niin minkä ihmeen takia en niitä antaisi myös lapsilleni?

Raha, kaiken pahan alku ja juuri

Olen tässä lähiaikoina usemmankin kerran törmännyt joko lukevani rahasta ja keskustelvani siitä.
Tai tietenkin rahanpuutteesta, eihän kellään ikinä ole omasta mielestä tarpeeksi rahaa.
Näissä keskusteluissa liikutaan omankin mukavuusalueeni ulkopuolella.
En pidä rahasta, niin pakollinen asia kun se onkin.
Mutta en myöskään pidä siitä, että valitetaan rahapulasta jos ei ole esimerkiksi varaa lähteä lomareissulle tai ei ole varaa ostaa hienoa taloa. Ei minusta sellaisissa ole kyse rahapulasta vaan asenneongelmasta.
Mihinkään ei olla koskaan tyytyväisiä.

Rahan tuoma onnellisuus on kuitenkin aika lyhytaikaista.
Mielelläni minäkin ostan kauniita ja varsinkin tarpeellisia asioita.
Todella mukavaa on syödä hyvin ja tuhlata rahaa leluun jolla lapseni leikkii sen muutaman päivän.
Sen jälkeen se onkin vaan lelulaatikossa muiden kaltaistensa kanssa muodostamassa hienoa lelukasaa.

En ole koskaan ymmärtänyt säästämistä ilman päämäärää....säästän sukan varteen, säästän pahan päivän varalle. Miksi? Jotenkin en usko pahaa päivää rahalla pelastettavan.

Nyt kesällä kun koko perheemme oli tukien varassa, niin huomasi miten vähällä sitä tuleekaan toimeen.
Enkä nyt jälkikäteen mietittynä edes muista mistä me tingimme selvitäksemme kesän.

Jos minulla olisi paljon rahaa, toki käyttäisin sitä.
Varmasti ostaisin isomman meidän näköisen kodin ja todellakin uuden auton.
Mutta en todellakaan ole valmis ottamaan sen vuoksi suuria lainoja.
Ja en mitenkään koe jääväni paitsi mistään ilman näitä isoilla lainoilla ostettuja tavaroita.
Pidän tämänkin hetkisestä kodistamme ja jopa autostamme.
Enkä edes ymmärrä miten isoilla lainoilla hankitut asiat ovat sitten muka omia.
Että elämäsi olisi jotenkin muka arvokkaampi, kun olet lainarahoilla rakentanut elämällesi hienot puitteet.

Kyllä siinä joutuu paineen alla tekemään töitä lopun elämäänsä että monien satojen tuhansien lainat saa maksettua. Sitten sitä muserrutaan täysin, jos tämä idylli ei toimikkaan.
En jotenkin usko, että silloin keretään edes nauttia mistään, kun vaan stressataan, miten saadaan kaikki lainat maksettua.
Tiedän aivan liian monta perhettä, jotka ovat rakentaneet pilvilinnoja isoilla lainoilla ja jotka asuvat nyt sitten erillään omissa vuokra-asunnoissaan. Hyi, mikä häpeä se monelle onkaan.
Radiossakin pyörii mainos, jossa mimmi hylätään sen vuoksi, että hän asuu vuokralla.
Melko surkuhupaisa mainos. Ihan pitää mainosten kautta ihmisten tajuntaan luoda mielikuva, että vuokralla asuvat ihmisetkin ovat ihan ok, ei niitä kannata vältellä. Kertoo aika paljon tämän päivän ajatusmaailmasta.


Tänä päivänä on liian monelle kaikki ulkoiset asiat todella tärkeitä.
Jopa liian tärkeitä, unohdetaan kaikki muu kun vain nämä kuoret on kunnossa.
Osataanko sitä nauttia edes niistä?
Unohdetaan, että monet tärkeät asiat ei maksa yhtään mitään.

Minulle riittää se, että on ruokaa ja  katto pään päällä. Oli se sitten vaikka ihan vuokrattu.
Perusasiat kun on kunnossa, niin kaikki muu onkin vain bonusta.
Ja sitä paitsi, näistä bonuksista osaan nykyisin myös todella nauttia.

Niin kliseiseltä kun se kuullostaakin, niin mitään et täältä mukaasi saa.
Joten hyvät ihmiset eläkää sitä oikeeta elämää, sitä elämää mihin ei juurikaan rahaa tarvita.

Moni varmasti ajattelee tätä lukiessaa, että perseaukisen puhetta. Kateellisen panettelua.
Voihan se sitäkin olla, mutta kaikessa rahattomuudessani voin rehellisesti sanoa, etten koskaan ole ollut onnellisempi <3

Ristiriitaisen aikuisen elämää

Mikä onkaan hirvittävämpää, kuin kuullostaa siltä järkevältä, todella tylsältä ilonpilaaja-aikuiselta keskustellessa teinin kanssa.

Kävimme tänään netissä juuri sellaisen keskustelun teiniperkeleemme kanssa.
Hän lähetti kuvan maailman hienoimmista kengistä joihin hän on NIIN rakastunut eikä ehkä voi edes elää ilman niitä seuraava talvea. Ja näitä nimenomaisia korkeakorkoisia kenkiä hän nimitti talvikengiksi.
Ja mitä minä ilonpilaaja paha äitipuoli menenkään ensimmäisenä heittämään...joo, kylläpäs näyttäävät todella lämpimiltä. Onneksi tässä vaiheessa kirjoittamani teksti alkoi oksettaa minua ja soitinkin hätäpäissäni heti teinin perään ja sanoin osta ne kengät!!!

Mitä teinin ala-arvioimista käytökseni taas olikaan, tuskin hän niitä pilkkikengiksi oli ostamassa.
Onhan minullakin sellaiset kaupunkikengät joissa varpaita palelee järisyttävän paljon, mutta silti minä niitä pidän talvisin. Miksi siis minä fiksu aikuinen en käytä turkisvuorattuja paksupohjaisia lämpösaappaita jos niin neuvon kuitenkin tuolle miniaikuiselle. Melko ristiriitaista on tämä aikuisen elämä.

Taas se esimerkin voima. Olen joutunut monta, monta kertaa miettimään omia pinttyneitä tapojani lapsen ojentamisen jälkeen. Miksi en esimerkiksi käytä pipoa aina ulkona. Tämä keskustelu tuli jälleen esille, kun hiukka vastahakoisesti tuo Veikko lippiksen vaihtoi pipoon ilmojen kylmetessä. Veikolle meni vielä tänä syksynä läpi ontuva selitykseni...koska äidillä on niin paljon tukkaa, niin se lämmittää äidin päätä.
Tosin onhan se edes hitusen totta. Uskoisin nimittäin, että Pekan karvatonta päätä oikeasti kylmää jo näillä keleillä, kun taas minun takkutukkapää vielä hyvin tarkenee.

Toinen ja paljon edellistä tärkeämpi seikka mistä olen saanut moitteita lapsiltani, on pyöräilykypärän käyttö.
Miksi äidin pää muka kestäisi yhtään paremmin asfalttia kuin lapsen pää?
Itseasiassa veikkaan, että siinä kävisi todella paljon pahemmin.
Onko ajotaitoni muka niin täydellinen, etten tarvitse kypärää? Entäs niiden muiden tiellä liikkujien virheet, eiväthän ne tietenkään minun kohdalleni satu? Mutta kyllä, olen ainakin opetellut käyttämään pyöräilykypärää.
Enkä minä ihan oikeasti edes keksinyt lapsille yhtään järkevää syytä miksi en käytä kypärää.
Täysin turhamaisuuttani olen sen jättänyt päähäni laittamatta.

Miksi en salli sitten turhamaisuutta lapsiltani?
Käymme monesti kiukunsävyisiä keskuteluja siitä mitä laitetaan päälle.
Jos joku paita ei lapsen silmissä näytä yhtään niin hyvältä kuin äidin. Miksi sitä pitää alkaa ylipuhumaan.
Keksimään kaikkea soopaa, että isikin käyttäisi tätä jos sitä saisin isin kokoisena. Kyllä Batmanilläkin on tälläiset villahousut jalassa talvisin. No ei valmaan ole, oli Veikon vastaus minulle :D
Veikolla on alusta asti ollut aika selvät mielipiteet pukeutumisen suhteen, enkä ole monissakaan asioissa saanut edes ylipuhuttua vaatteita mieleisiksi. Isin on tällä hetkellä aika jumala, joten paljon halutaan siis matkia häntä. Mikä on aika suloista. Onhan ne aika näyttävä parivaljakko samanlaisissa kuteissaan.

Yksi päivä oli vähän kosteampi ilma ulkona ja puin Veikolle sellaiset kurapintaiset rukkaset.
Tietenkin, olenhan käytännöllinen, järkevä aikuinen.
Aikansa kiukuttuaan ne kädessä pihalla, menin turhautuneena paasaamaan miten hyvät ne rukkaset on ja sinä nyt kyllä pidät niitä. Veikko itkusilmissä viskoi rukkasia seinään ja huusi minulle niiden olevan typelät vauvan lukkaset. Kaikilla muilla on sellaiset lukkaset, missä on solmet. Ja näin olikin. Kaikilla pihan pikkujätkillä oli sormikkaat. Kävin siis hakemassa pojallenikin sellaiset. Onhan se melko kurjaa olla pihan nuorin poika ja vielä pitää vauvojen rukkasia. Täysin aiheellinen kiukku. Tosin ilo oli tälläkin kertaa melko lyhytkestoinen. Noin viiden minuutin kuluttua Veikko tuli narisemaan märkiä hanskojaan. Seuraavana päivänä kävimme sitten hakemassa isojen poikien sormikkaat jotka kestää vielä kosteuttakin.

Onhan käytännöllisyys välillä todella tylsää.
Kyllä minäkin haluaisin mennä tennareissa ulos mieluummin kuin kumppareissa.
Mutta aikuisena ymmärrän sen olevat lyhytkestoista iloa.
Annoinkin taas Veikon ihan itse tämänkin asian huomata. Kumpparit oli typerät eräänä aamuna, niin annoin Veikon mennä sateen jäljiltä ulos tennareissa. Noin viiden minuutin kuluttua sisälle tuli oikein kiltti poika, joka toivoi kuivia sukkia ja kumppareita. Ja näin vältyimme turhalta kumppari-lenkkari-väännöltä.

Minunhan pitäisi olla ylpeä siitä, että pojalleni on jo oikeasti omia mielipiteita
eikä se ole mikään räsynukke, jonka äiti voi pukea sellaiseksi kun haluaa.
Tietenkin olen pukenut lapsiani omien mieltymysten mukaan ja edelleen inhoan niitä hassunhauskoja lasten vaatteita, joissa joku traktori puhekuplatehosteiden kanssa ajelee. Mutta ehkä minun on jo vanhimman kohdalla hieman annettava periksi ja toivoa että hänen tyylitajunsa kehittyy jossain vaiheessa äidinkin silmää miellyttäväksi. Ja onneksi minulla on vielä se yksi räsynukke, jota saan pukea vielä mieleisekseni vaikka hänkin alkaa jo selvästi osoittaa mieltänsä jos ei olekkaan jotain hienoa päällä ja kauhulla odotan päivää jolloin  hänen hassunhauskoissa paidoissa joku sateenkaariponi seikkailee.

Aikuisille on tärkeää ulkoiset asiat, ihan jopa niillekkin jotka kulkevat omia polkujaan.
Meistä jokainen miettii mitä päällensä laittaa ja miltä näyttää.
Jos joku väittää jotain muuta, niin se valehtelee.
Sallittakoon siis mielenvapaus edes jossain määrin jo näillä pienemmillekkin tapauksille.
Ihan kaikkea en vielä suostu periksi antamaan, joten joudun ehkä vielä harjoittelemaan ylipuhumisen jaloa taitoja ihan vaan varmuuden vuoksi, pahoja tilanteita varten.

Tunteiden vuoristorata

Alan päivä päivältä tulla varmemmaksi siitä, että suosittujen sketsihahmojen keksijöillä on ollut noin 3-4 vuotias lapsi hahmojen syntymisen aikoihin.
On tämä elämä niin hulvatonta kun seuraa noita papanoita.
Elämä onkin usein kuin suoraan jostain kummelista.
Me kerran päästimmekin Veikon "irti" marketissa. Ja seurasimme vain sen touhuja.
Veikko sai siis mennä omia teitään kerrankin. Ja nauroimme sitten kippurassa seuratessamme tätä kummelin jaksoa.

Huonoina hetkinä pitäisikin aina vaan jaksaa muistaa nämä hauskuudet mitä lasten kanssa tulee ihan tekemättäkin. Koska niitä hetkiä kuitenkin on lukematon määrä päivittäin.
Parhain hetki huonossa päivässä on se, kun aivan väsymyksestä raivoavana pidättelet pahempaa huutomyrskyä, lapsi toteaa puuskahtaen: äiti, minä en nyt jaksa kuunnella sinun valitusta.

Aivan! Miksi lapsen pitäisi jaksaa kuunnella minun narinoitani, kun en minäkään jaksa kuunnella niitten.
Eihän se tietenkään sitä tarkoita, etteikö narinaa puolin ja toisin edelleen ole. Mutta samalla lailla se saa ärsyttää lasta kuin minuakin. Sitä unohtaa liian usein, että pitäisi antaa lapsille samanlaiset oikeudet kiukustua ja turhautua kuin mitä itsellekin. Yksi asia mihin itse huomaan sortuvani, on se että rajoitan välillä todella tiukasti television, tietokoneen ja pelien käyttöä. Ja kuitenkin vietän liian paljonkin aikaa itse facebookkailemalla tai muuten vaan netissä hengailelmalla. Tämän olen oikeuttanut itselleni muka sillä, että se on minun aikuisseurani lasten kanssa ollessani. Onneksi älyän itsekkin miten typerältä tuo jo kuullostaakin. Ja olenkin nyt tehnyt itsellenikin konekieltoja lasten kanssa ollessani. Ja onneksi paras muistuttajani on tämä vanhempi kummelihahmo, joka tulee ojentamaan minua koneella ollessani. Äiti, miksi sinä saat mennä feisbookkiin?

Luin tänään jotain lastenkasvatus-lehtijuttua ja siellä oli todettu, että monesti omia lapsia kohdellaan kaikista huonoiten ja vähiten ymmärtäen. Aikuisiltakin sietää paljon enemmän juttuja kuin pieneltä lapselta.
Koska aikuiset olevinaan osaavat käyttäytyä ja heillä on oikeus sanoa ja tehdä mitä vain. Kun he ovat aikuisia. Senhän pitäisi olla juuri toisin päin. Lapset vasta opettelee kaikkea, heillehän se kärsivällisyys pitää säästää eikä typerille aikuisten kiukkuiluille. Olenkin jo aika hyvin osannut suodattaa elämästäni näitä kiukkupäitä ja toivon mukaan se auttaa minua säästämään hermojani lapsilleni.

En todellakaan ole itse kärsivällisimmästä päästä ja kuten olen aiemmin maininnutkin, niin äänekäskin olen.
Se on melko huono yhdistelmä hermojen loputtua. Veikkaan, että usein tilanne meillä kuullostaa aika paljon pahemmalta kuin se onkaan. Kiitos äänenkäyttömme.
Mutta vaikka meillä kovaäänisesti räjähdellään koko perheen voimin, niin meillä myös salamana lepytäänkin.
Saatammekin vaikuttaa ulkopuolisen silmin aika skitsofreeniselta perheeltä. Muutaman minuutin sisällä meillä on saatettu raivostua, nauraa ja itkeä. Tunteita näytetään siis paljon niin hyvässä kuin pahassa. Kunnon vuoristorataa siis ajellaan koko perhe. Mutta onneksi se onkin näin, että koko perhe käy samoilla kierroksilla. Ei kai siinä kyydissä muuten pysyisikään.

Toisaalta ajatus rehellisestä tunteiden esiintuomisesta on ihaltavaa jopa toivottavaa.
Olen aina halunnutkin sellaista elämää. Nyt kun sitä räjähtelyä on ehkä hieman enemmän kuin ennen lapsia, niin sitä unohtaa tämän ihanteellisen ajatustavan. Tuntee itsensä välillä vaan raivopäiseksi typerykseksi.
Mikään ei nimittäin ole niin mieltä alentavaa, kuin huomata kiukkuavan ihan täysin rinnoin kolme vuotiaan kanssa kilpaa. Ehkä elämäni kohokohtia onkin ollut totaalinen uupahdus kaupan ulkopuolella kiukkuavalle lapselle. Minä superäiti rysäytin käsistäni molemmat kauppakassit maahan ja haistattelin lapselleni.
KYLLÄ. Voi luoja, sitä tunnetta tämän jälkeen. Siinä oli arvostus itseään kohtaan melko huippulukemissa.
Ja traumatkin todennäköisesti onneksi vältettiin, kun anteeksipyyntönikin hyväksyttiin lapseni taholta melko nopeasti. Eikä tapauksesta ole edes ikäviä muistutuksia tullut epämukavissa tilanteissa.

Silloin kuin tällainen räjähdysherkkä ilmapiiri alkaa kodissa olla, sitä monesti rupeaa oikein maksimoimaan sitä kurjuutta ja linnottautuu kotiinsa neljän seinän sisälle kahden vilkkaan lapsen kanssa.
Todella hieno keino lepuuttaa hermojaan. Silloin pitäisi juuri pakata pennut vaunuihin tai autoon ja lähteä tekemään ihan mitä vain kodin ulkopuolelle. Miksi tämän unohtaa liian usein kun tilanne on aluillaan.

Kaiken tämän hulluuden keskellä meillä onneksi myös halataan paljon ja
rakastamme sanoillakin useamman kerran päivän aikana.
Ja olipa päivä ollut miten vaihderikas tahansa, päätämme aina sen yhdessä iltasatua lukien ja molemmat lapset kainoloihini nukahtaen. Silloin ainakin minulta unohtaa kaikki ikävät asiat päivästä ja pelkästään rakastan <3